10 x miltä tuntuu olla todella lihava

February 2, 2019

108,5 kiloa. Sen verran näytti vaakani vuoden 2008 lopulla, ja tiedän sen olleen hieman alakanttiin, sillä vaaka oli epäkunnossa. Arvioin karkeasti painaneeni tuolloin 110 kiloa ja rapiat, ja kyse oli siis ajasta ennen lapsia. Aikamoista, sanoisinko. Reippaaseen ylipainoon oli monen monta syytä, joihin en nyt tässä ota sen yksityiskohtaisemmin kantaa, sillä aikaa postauksen kirjoittamiselle ei ole niin kauaa, heh. Pääsääntöisesti tuollaisen läskimäärän kerryttämiseen vaaditaan vuosikausien työ, jossa säännöllisesti lyödään laimin omaa kehoa ja vältellään liikuntaa. Noin rumasti sanottuna.




Mä en koskaan selitellyt kenellekään mun läskejä, enkä syytellyt aineenvaihduntaa tai sukurasitteita, joita ei muuten ole. Ihan avoimesti kerroin itse syöneeni itseni siihen kondikseen, missä tuolloin olin. En myöskään piilotellut tai salaillut painoani, vaan saatoin ihan avoimesti kertoa sen keskusteluissa joita kävin aiheen tiimoilta. En edelleenkään osaa ihan tarkasti sanoa, mitkä kaikki seikat vaikuttivat siihen että just musta paisui niin iso, mutta tiedän mitkä seikat lopulta katkaisivat sen paskan kierteen ja johtivat mut ulos tuosta olotilasta. Kokosin alle kymmenen sattumanvaraisesti mieleen tullutta asiaa tuolta ajalta valottamaan sitä,  millaisia ajatuksia mun mielessä pyöri, ollessani reippaasti ylipainoinen.

On hyvä muistaa, että meitä ihmisiä on ihan joka junaan, ja kullakin on oikeus mielipiteeseensä omasta kehostaan ja jokainen on vastuussa siitä, että viihtyy itse omassa kropassaan. Muiden kehot voidaan jättää rauhaan ja antaa kaikkien kukkien kukkia, mutta samalla hyväksyen sen, että kauneus on katsojan silmässä ja jokaisella on oikeus myös omaan kauneudentajuunsa. Yksinkertaistettuna siis: kaikki eivät mitenkään voi olla esteettisesti ulkomuodoltaan miellyttäviä kaikkien mielestä, eikä niin tarvitse ollakaan. Maailmassa on tilaa meille kaikille ja jokaisen erilaiselle maulle. Toinen tykkää suklaasta ja toinen mansikasta, ja kas, kolmas ei syö jädeä ollenkaan. Peace out!

1. Se fiilis, kun oot ostamassa kaupasta hirveetä kasaa herkkuja yksin ja vilkuilet vainoharhaisesti kulmiesi alta kanssaihmisiä, koska oot varma siitä että ne kyylää sua ja katsoo sun ostoksia halveksuen ja säälien. Että tossa se läski nyt ostaa herkkuja, jotka menee kohta vetämään napaansa ja läskistyy aina vaan lisää. Ressukka. Katse tiukasti lattiaan ja niin nopeasti kohti kotia kun kintuista vaan suinkin pääsee.

2. Se fiilis, kun oot just vetäissyt edellä mainitun kaltaisen määrän roskaa kitusiisi ja morkkis on pahana. Fyysisen pahoinvoinnin lisäksi omatunto soimaa niin törkeästi: miksi taas teit näin, kun hyvin tiedät miten huono olo tästä taas tuli! Nyt huomenna et syö melkein mitään, pidät tosi kevyen päivän, jotta saat edes osan tästä karmivasta turvotuksesta laskemaan. Hiilarikooma on pahimmillaan jokunen tunti ahmimisen jälkeen ja väsymys on aivan hullu, mitään muuta ei jaksaisi tehdä kuin nukkua. Vatsaan sattuu, on jopa vaikea hengittää. Helpointa on maata kyljellään, sen pinkeän ja kipeän vatsan vieressä ja katua tekemäänsä. Peiliin ei huvita oikein katsoa, koska sieltä katsoo takaisin vieraan näköinen, turvonnut ja säälittävä olento.


3. Se fiilis, kun himon iskiessä kaupasta ostetaan roskaa isolla rahalla, eikä mietitä sitä ylijäämää, mikä vatsan jo täytyttyä jää jäljelle. Sillä vaikka roskaa saa tungettua kitusiin aikamoisia määriä kerrallaan lyhyessä ajassa, jäi sitä melkein aina ylikin. Tuolle ylijäämälle oli sitten kaksi vaihtoehtoa: säästä tai heitä roskiin. Tässä kohtaa piti tehdä päätös siitä, myönsikö tietoisesti itselleen jatkavansa puuhaa seuraavana päivänä, vai heittikö loput urheasti roskiin. Molempia on tullut tehtyä ja myös kaivettua jo kertaalleen roskin laitettuja herkkuja sieltä. Kyllä, luit ihan oikein. Mä olen aina ollut rehellinen itselleni, ja olen sitä edelleen - sillä pääsee pitkälle.

4. Se fiilis, kun frendit narisee keskenään siitä, kuinka joku heistä ei enää yhtäkkiä mahdukaan koon XS vaatteisiin, ja kuinka tosi dramaattista ja ikävää se onkaan. Ymmärrän toki harmin, mutten sitä, että asiaa puidaan reilusti ylipainoisen ystävän kuullen, eh. En reagoi asiaan mitenkään, mutta mietin mielessäni että voi kyynel, katopa huviksesi mua. Mä en löydä kaupoista melkein mitään kivaa päällepantavaa, sillä XL-vaateskene ei vielä kymmenen vuotta sitten ollut kovinkaan mintissä täällä Suomessa. Luulen, että monikaan ystävä ei ole aikoinaan ymmärtänyt tuollaisten asioiden kuulostavan ikäviltä mun korvaan, koska en tehnyt mun fiiliksistä ulkomuotooni liittyen isoa (haha) numeroa, vaikka sisäisesti mulla olikin aivan karsea olo. Mulla on aina ollut suht kova pinta, enkä hätkähdä pienistä.

5. Se fiilis, kun lähdet pienellä frendiporukalla illanvietosta aamuyöllä kotia kohti ja kuulet kun sun perään aletaan huutelemaan sun asuvalinnasta, joka ei ole hyvä, koska sä olet niin käsittämättömän läski ja lehmä. Ok, mulla oli päällä valkoiset sukkahousut (?!?) ja joku hame ehkä, mutta silti. Pointtina oli ainoastaan se, että olin heidän mielestään läski lehmä, jonka ei olisi pitänyt pukeutua niihin vaatteisiin ja sain siksi kuulla siitä. Mun pikkuveikka veti hommasta totaalikilarit vajakeille ja hyvä kun en itsekin lähtenyt keulimaan, mutta tyydyin onneksi ainoastaan huutelemaan idiooteille jotain ala-arvoista palautetta kiitokseksi heidän huomioistaan. Perus.

6. Se fiilis, kun mikään vaate ei näytä hyvältä sun päällä, siis ei mikään. Ja kun mikään vaate ei istu kunnolla, vaan kinnaa sieltä, kinnaa tuolta. Hikoilet ahdistuneena karseassa kelmeässä pukukopin valossa ja kiroat itsesi alimpaan helvettiin, koska et saa otettua itseäsi niskasta kiinni ja laihdutettua. Katsot kateellisena kavereiden ihania asuja ja voit vain haaveilla siitä, että sullakin olisi vastaava määrä vaihtoehtoja vaatekaapissasi.



LEGGINGS | UNDER ARMOUR
SNEAKERS | PUMA
SHIRT | HELLY HANSEN



Pics: Metti Forssell, edit by me.

7. Se fiilis, kun oot näkymätön baarissa, koska jokainen kavereista on hoikka tai vähintään normaalikokoinen. Ihmiset katsoo suoraan läpi, tai vastaavasti närkästyneesti kohti, koska tukit koko käytävän turpealla ruhollasi. Kotona päälle vedetty, ja silloin vielä ihan mukiinmenevältä näyttänyt bileasu tuntuu baarissa naurettavalta, koska eihän läski voi näyttää hyvältä, kun vieressä on timmiä mimmiä rivissä.

8. Se fiilis kun sun sukulaiset kiinnittää ääneen huomiota siihen, että oot lihonut. Ja antaa ymmärtää ettei ehkä enää kandeis ainakaan enempää lihoa. Että se vituttaa, ja satuttaa. Ja saa sut himoitsemaan yhtä aikaa sekä laihempaa oloa, mutta myös syvästä harmista johtuvaa ylensyömistä. Sillä mitäpä se niille kuuluu kuitenkaan mitä mä teen. Kauniista paikasta ja huolesta tulevat sanat voivat silti satuttaa ihan hitosti, tätä moni ei ymmärrä kommentoidessaan läheisensä painoa. Aihe on äärimmäisen hankala kaikille, valitettavasti. Muutos lähtee aina - jos lähtee - siitä ihmisestä itsestään, eikä sitä voi pakottaa.

9. Se fiilis, kun unohdat olevasi lihava ja hetken huumassa jotenkin elät pienen tovin elämää sellaisena, millaisena näet itse itsesi oman pääsi sisällä. Vain havahtuaksesi tosi äkisti siihen, että olet edelleen tosi iso. Ja ihmiset tuijottaa, tai ei edes huomaa. Ja että vaatteet ei mahdu päälle, ja että oot lihonut taas lisää. Ja että läheiset huomaa, että oot lihonut. Yrität esittää kuin asiaa ei olisikaan, olla kuin et olisikaan, kuin kuka tahansa. Normaali, normaalipainoinen. Ja kun se oli se omakin toive, saada voida paremmin, keventää oloa ja ruhoa, koska olomuoto tuolloin oli sietämättömän raskas kaikella tapaa. Ja kun et toistuvasti onnistu, on pettymys tosi karvas kalkki niellä.

10. Se fiilis, kun ei jaksa mitään. Koko ajan väsyttää, koska ruokavalio on täyttä roskaa, ravinteita siinä ei ole nimeksikään ja sokeria, suolaa ja rasvaa kuluu viikottain tähtitieteellisiä määriä. Kun koko ajan hengästyttää, kun ei jaksa juosta kunnolla. Kun oma ruho painaa niin reippaasti, että sen ympäri raahaaminen uuvuttaa kirjaimellisesti. Elämä ei ole kepeää, vaan raskasta, ihan kirjaimellisesti. Kun ahteri tursuaa yli penkin jolla istut, bussissa, palaverissa, lentokoneessa. Kun sä olet se, jonka viereen kukaan ei halua istua, koska sä viet puolet sen toisen ihmisen istumatilasta.

Bonus: valoa tunnelin päässä. Se fiilis, kun oot aloittanut tavoitteellisen liikunnan ekan kerran vuosiin ja päättänyt jäätävälla tahdonvoimalla että nyt läski viimein lähtee. Juokset muiden alkeiskurssilaisten kanssa kuntonyrkkeilyn ekalla tunnilla ympäri haisevaa kellarisalia, ja joka askel painaa aivan törkeästi. Päällä vanhat ja virttyneet vermeet, seurana oma pikkuveli. Kun urheilu onkin taas ihanaa ja hengästyminen hymyilyttää, ja tunnin päätyttyä huomaat ettet ole juurikaan kiinnittänyt huomiota siihen, että katsoiko joku sun hyllyvää pyllyä kesken tunnin, koska olet niin ekstaasissa siitä miten helvetin mahtavaa nyrkkeily onkaan.

Tuosta se matka kohti pysyvästi parempaa oloa lähti, tammikuussa 2009. Kuntonyrkkeilykurssilta jatkoin pikkuhiljaa ranskalaisen potkunyrkkeilyn, Savaten pariin, ja viihdyin lajin parissa lasten syntymään asti. Rakastin lajin fyysisyyttä ja kävin myös kontaktitreeneissä, joita rakastin. Jos aika antaisi myöten, kävisin edelleen kickboxingissa. Ehkä sitten kun lapset hieman kasvavat... Siihen asti sali on bestis!

Matka on siis ollut pitkä ja kuoppainen, mutta mä tein sen, löysin nimittäin pysyvän tasapainon, hyvän olon ja rakkauden omaa kroppaa kohtaan. Itseäni olen rakastanut aina, ulkomuotoani en ylipainoisena. Se ei ollut mua varten, kuten edellä mainitut mietteet ehkä kertovat. Jokainen tyylillään.

ENG | Randon thoughs about life when u weigh more than 110 kilos. It's been ten years since I started my long journey towards wellbeing and it hasn't been easy, but I'm so damn proud of myself for having done this, for me. It took a lot of ups and downs and many wrong turns, but I have finally found my peace and love being in my skin. I've always loved myself, but I just did not feel myself when I was fat, so in the end I had to do something about it. 

2 comments:

  1. Moikka,

    Tosi avointa tekstiä ja pisti itseni miettimään, tunsinko jotain vastaavia tunteita viimeksi, kun painoin 80kg.
    Itsellä kun paino vaappunut ollut, sekä sen 60kg, että 80kg. Kiitos tästä, antoi hyviä ajatuksia!

    yst. Pinja Mitrovitch // www.pinaycoco.fi

    ReplyDelete
  2. Heippa, Pinja! Ymmärrän hyvin tuon tunteiden heittelyn, itsekin olen painanut aikuisiällä kaikkea väliltä 66-110+ kiloa. Tärkeintä on musta tavoitella sitä omaa hyvää oloa ja hyvän olon kokoa/kroppaa, siitä se munkin oivallus lähti, kun viimein lopetin varsinaisen laihduttamisen ja aloin treenaamaan pelkkä kropan kehittäminen mielessä. :) Kiitos kommentistasi ja kivaa lopputalvea sinne!

    ReplyDelete